Oikeustoimittajat ry on ollut yhteydessä sisäministeri Maria Ohisaloon Poliisihallituksen Julkisuuslakikäsikirjassa näkemistään ongelmista. Ministeri pyysi havaintoja kirjallisena, joten yhdistys on toimittanut hänelle lausunnon asiasta 5.12.2019.

Oikeustoimittajat ry

Sisäministeri Maria Ohisalolle

Asia:  Poliisihallituksen Julkisuuslakikäsikirja

Pyydettynä lausuntona Oikeustoimittajat ry haluaa tuoda esille seuraavaa:

Poliisihallituksen Julkisuuslakikäsikirjassa on monta ongelmallista kohtaa ja useita suorastaan virheellistä väittämiä. Yhdistyksen mielestä Julkisuuslakikäsikirja on myös monelta osin niin epäselvä, että se pikemmin sekoittaa asioita kuin selventää niitä.

Julkisuuslakikäsikirja on luettavissa täällä: https://www.poliisi.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/intermin/embeds/poliisiwwwstructure/85427_IP1708211_Kasikirja_poliisin_julkisuusasioista_nett.pdf?52d819dc9b5ed788

Suurin yksittäinen oikeuskysymys näyttää kiteytyvän siihen, sovelletaanko poliisin esitutkintapöytäkirjoihin julkisuuslain 24 § 1 momentin kaikkia salassapitokohtia vai ei.

Poliisihallitus on lähtenyt siitä, että kaikkia pykälässä lueteltuja salassapitoperusteita sovelletaan esitutkintapöytäkirjoihin sellaisenaan. Poliisihallituksen kanta tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaan liittyvät asiat pitäisi salata esitutkinta-asiakirjoista kokonaan. Tämä ei ole eikä voi olla lainsäätäjän tarkoitus.

Oikeustoimittajat ry:n näkemys on, että esitutkintapöytäkirjojen julkisuus määräytyy 24 § 1 momentin 3 kohdan perusteella. Sen mukaan rikostutkintaan liittyvät tiedot tulevat julkisiksi, kun asia on ollut esillä tuomioistuimen istunnossa tai kun asiassa on tehty syyttämättäjättämispäätös tai tutkinnanlopettamispäätös.

Tätä esitutkinta-aineiston pääsääntöistä julkisuutta voidaan rajoittaa yksityiselämän suojan osalta  ainoastaan 24 § 1 momentin 26 kohdan perusteella. Sen mukaan esitutkintapöytäkirjoista voidaan salata tiedot rikoksesta epäillyn, asianomistajan tai muun rikosasiaan liittyvän henkilön yksityiselämään liittyvistä arkaluonteisista seikoista. 

Mikään ei tue Poliisihallituksen tulkintaa, jonka mukaan esitutkinta-aineistoon sovelletaan 24 § 1 momentin kaikkia kohtia. Sitä eivät tue sen enempää lain sanamuoto, sen esityöt, oikeuskäytäntö kuin oikeuskirjallisuuskaan. Kaikki tuomioistuimen ratkaisut ja laillisuusvalvojien päätökset, joihin Poliisihallitus käsityksensä tueksi viittaa, koskevat muita asioita kuin esitutkintapöytäkirjojen julkisuutta.

Esimerkiksi oikeusasiamiehen päätös rikollisjengijäsenyyden salassapidosta koski sitä, voiko poliisi luovuttaa sillä olevan tiedon henkilön jengijäsenyydestä toiselle viranomaiselle. Kyse ei ollut esitutkintapöytäkirjan julkisuudesta (https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/4963/2017).

Yhdistyksen kantaa tukee myös julkisuuslain sisäinen logiikka. Arkaluonteisia yksityiselämään liittyviä tietoja rikosasioissa salaava kohta 26 olisi täysin merkityksetön, jos esitutkinta-aineistoon sovellettaisiin myös muita kohtia. Esimerkiksi kohdat 25 ja 32 suojaavat kaiken yksityiselämään liittyvän kattavasti ja ilman vahinkoedellytyslauseketta (eli viranomaisen harkintavaltaa).  Kohta 25 määrittää salaisiksi tiedot ”sosiaalihuollon asiakkaasta tai työhallinnon henkilöasiakkaasta sekä tämän saamasta etuudesta tai tukitoimesta taikka sosiaalihuollon palvelusta tai työhallinnon henkilöasiakkaan palvelusta taikka tietoja henkilön terveydentilasta tai vammaisuudesta taikka hänen saamastaan terveydenhuollon ja kuntoutuksen palvelusta taikka tietoja henkilön seksuaalisesta käyttäytymisestä ja suuntautumisesta”. Kohta 32 taas määrää salaisiksi tiedot, jotka ”sisältävät tietoja henkilön poliittisesta vakaumuksesta tai tietoja henkilön yksityiselämän piirissä esittämistä mielipiteistä taikka tietoja henkilön elintavoista, osallistumisesta yhdistystoimintaan tai vapaa-ajan harrastuksista, perhe-elämästä tai muista niihin verrattavista henkilökohtaisista oloista”.

Jos lainsäätäjä olisi tarkoittanut, että sekä kohtia 25 että 32 sovelletaan esitutkinta-aineistoon, miksi se olisi katsonut tarpeelliseksi säätää kohdan 26? Jälkimmäinen kohta siis määrää salattavaksi rikosasioissa vain arkaluonteiset yksityiselämään liittyvät tiedot.

Lainsäätäjän tahto käy ilmi myös lain esitöistä. Niiden mukaan (HE 30/1998, HaVM 31/1998, PeVL 43/1998, LaVL 14/1998) tällä säännöksellä (kohta 26) ei ollut tarkoitus puuttua esitutkintapöytäkirjojen julkisuuteen muutoin kuin korjaamalla jotkin käytännössä ilmenneet epäkohdat, jotka on selostettu perusteluissa. Perustelutekstistä käy ilmi myös se, että lainsäätäjän tahto on ollut, että rikosasioiden asiakirjajulkisuus noudattaa oikeudenkäyntien julkisuutta.

Oikeustoimittajat ry:n kantaa tukevat myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnot. Niissä on toistuvasti painotettu, että yksityiselämän suojalla ei ole etusijaa suhteessa muihin perusoikeuksiin, kuten julkisuuteen (muun muassa PeVL 7/2019).

Julkisuuslakikäsikirjassa sen sijaan yksityisyyden suoja on nostettu superperusoikeudeksi, joka kaikissa tilanteissa ja poikkeuksetta ohittaa muut perusoikeudet, muun muassa julkisuusperiaatteen. Poliisihallituksen tulkinta ei jättäisi viranomaisille lainkaan harkintavaltaa eli viranomainen ei siis voisi julkistaa mitään yksityiselämään liittyvää tietoa edes merkittävän yhteiskunnallisen edun vuoksi.

Käsikirjassa todetaan muun muassa, että ”yksityiselämän suoja perus- ja ihmisoikeutena muodostaa välttämättömän syyn rajoittaa tiedonsaantia eli julkisuutta.”

Tämä ei pidä paikkaansa. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että ”esimerkiksi arkaluonteisten tietojen salassapitoa voidaan pitää välttämättömänä perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvatun yksityiselämän suojaamiseksi”.

Lainsäätäjä on lähtenyt siitä, että rikosasioihin liittyy myös vahva julkinen intressi, joten tämän takia nimenomaan rikosasioissa yksityisyyden suoja ei ole ehdoton. Tämä näkyy julkisuuslain 24 § 1 momentin rakenteesta: aiemmin todetulla tavalla siinä säädetään, että esitutkintapöytäkirjat ovat pääsääntöisesti julkisia 24 § 1 momentin 3 kohdassa osoitetulla tavalla. Poikkeuksena ovat arkaluonteiset yksityiselämään liittyvät tiedot, jotka voivat tulla salattaviksi 26 kohdan perusteella.

Poliisihallituksen tulkinnan virheellisyyteen viittaa myös se, että Julkisuuslakikäsikirja muuttaa parikymmentä vuotta voimassa olleen lain tulkintaa. Tulkintaa voidaan pitää yllättävänä. Oikeustoimittajat ry:n näkemyksen mukaan lainsäätäjä varmuudella ei ole tarkoittanut säännöksiä sovellettavaksi siten kuin Poliisihallitus nyt tekee.

Monet tässä lausunnossa esitellyt esimerkkitapaukset salaamisesta ovat tapahtuneet ennen Julkisuuslakikäsikirjan julkaisemista, mutta ne noudattavat juuri niitä linjauksia, joita käsikirjassa esitellään. Julkisuuslakien uutta tulkintaa on levitetty aktiivisesti poliisihallinnossa noin vuodesta 2017 muun muassa poliisin sisäisten koulutustilaisuuksien kautta. Nyt nämä opit on Poliisihallituksessa koottu yhteen Julkisuuslakikäsikirjaksi.

Julkisuuslakikäsikirja on aiheuttanut tyytymättömyyttä myös poliisin sisällä. Useat asiakirjajulkisuudesta ja esitutkintatiedottamisesta vastaavat tutkinnanjohtajat katsovat oppaan tekevän yhteiskunnallisesti merkittävien rikosasioiden tutkintatiedottamisesta erittäin vaikeaa ellei mahdotonta.

Toimenpide-ehdotus

Oikeustoimittajat ry katsoo, että Poliisihallituksen Julkisuuslakikäsikirja on ilmeisellä tavalla perustuslain, julkisuuslain ja oikeuskäytännön vastainen. Tämän takia yhdistys ehdottaa, että Poliisihallituksen ulkopuolinen taho auditoisi Julkisuuslakikäsikirjan. Tämän arvioinnin ajaksi Julkisuuslakikäsikirja on syytä vetää takaisin.

Yhdistyksen lausunto on valmisteltu työryhmässä, johon ovat kuuluneet puheenjohtaja Rami Mäkinen, varapuheenjohtaja Susanna Reinboth sekä Tuomas Rimpiläinen ja Jarkko Sipilä.

                             Yhdistyksen hallitus on hyväksynyt lausunnon 5. joulukuuta 2019.

Helsingissä 5. joulukuuta 2019

Oikeustoimittajat ry

Rami Mäkinen                                                                                       Susanna Reinboth

puheenjohtaja                                                                                        varapuheenjohtaja

Oikeustoimittajat ry:n yksityiskohtaiset havainnot Poliisihallituksen Julkisuuslakikäsikirjasta:

Sivu 9:

”Poliisin toiminnan avoimuutta ei tule toteuttaa yksittäisen asian tai henkilön julkisuudella esim. rikostiedottamisella, koska jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi poliisin kanssa asioidessaan yhdenvertaisella tavalla. Tämä tarkoittaa, että valtaa pitävillä tahoilla ja julkisuuden henkilöillä on esitutkinnassa samat oikeudet kuin tavallisella kansalaisella.”

Mitä tällä tarkoitetaan? Tarkoitetaanko tällä sitä, että poliisi ei saa tiedottaa yhteiskunnallisesti merkittävästä rikosasiasta, koska ”valtaa pitävillä tahoilla ja julkisuuden henkilöillä on esitutkinnassa samat oikeudet kuin tavallisella kansalaisella”.

Sivu 10:

”Myöskään asianosaisen itsensä julkisuuteen tuomat seikat eivät oikeuta viranomaista antamaan tietoja.”

Tällainen tulkinta saa jossain määrin tukea laillisuusvalvojien ratkaisuista, mutta se voi pahimmillaan vaarantaa jopa Suomen turvallisuutta ja kansallisia intressejä. Se sallii esimerkiksi muista maista johdetun disinformaatiokampanjan Suomea vastaan.

Esimerkkinä voidaan mainita vuonna 2012 tapahtunut venäläisperheen lasten huostaanotto, joka kiristi Suomen ja Venäjän välejä. Lasten äiti oli asiassa aktiivinen ja jakeli haastatteluja niin Venäjän kuin Suomen mediassa. Hän ei kuitenkaan suostunut näyttämään asiakirjoja. Äidin antamien tietojen perusteella erityisesti Venäjän lapsiasiavaltuutettu Pavel Astahov esitti väitteitä Suomessa vallitsevasta venäläisvihasta, ja myös ulkoministeri Sergei Lavrov arvosteli suomalaisviranomaisia.

Disinformaatiokampanja loppui, kun Helsingin hallinto-oikeus julkisti päätöksensä heinäkuussa 2013. Päätöksestä ilmeni, että äidin ja hänen myötäpuolensa esittämät tiedot huostaanotosta ja sen perusteista olivat olennaisesti virheellisiä.

Sivu 17:

”Huomioitavaa myös on, että yksittäinen tieto tai jopa asiakirja voi sinänsä vaikuttaa julkiselta. Salassapitoa arvioitaessa on kuitenkin huomioitava se kokonaisuus, jonka tiedot voivat muodostaa, ja näin yksittäinenkin asia voi muuttua salassa pidettäväksi, kun sitä arvioidaan kokonaisuuteen nähden.” 

Sama asia myös sivulla 48:

”Myös se näkökulma tulee muistaa, että yksittäinen tieto tai jopa asiakirja voi sinänsä vaikuttaa julkiselta, mutta salassapitoa arvioitaessa on huomioitava kokonaisuus, jonka tiedot voivat muodostaa, ja näin yksittäinenkin asia voi muuttua salassa pidettäväksi, kun sitä arvioidaan kokonaisuuteen nähden.”

Mitä näillä tahdotaan sanoa? Julkisuusperiaatteen näkökulmasta tämä tuntuu pitkälle viedyltä tulkinnalta. On epäselvää, mihin säännöksiin tämä ohjeistus perustuu.

Sivu 19:

”Viranomaisen laatiman asiakirjan julkiseksi tulemisen arvioinnissa on myös huolehdittava siitä, että asianosaiset saavat tiedon ennen yleisöjulkisuuden perusteella tietoa annettaessa.”

Tämä kohta on selkeästi virheellinen ja lainvastainen. Kohdasta saa käsityksen, että vaatimus asianosaisille ilmoittamisesta on ehdoton, joten esimerkiksi viranomaisen päätös ei tule julkiseksi ennen kuin asianosainen on saanut siitä tiedon. 

Käsikirjassa siteerataan lakia olennaisesti virheellisesti ja julkisuutta kaventavalla tavalla. Lainkohta (julkisuuslain 6 § 3 momentti) kuuluu seuraavasti:

”Jos asiassa annetaan toimituskirja tai muu asiakirja, viranomaisen on huolehdittava mahdollisuuksiensa mukaan tarvittaessa siitä, että asianosainen voi saada asiakirjan sisällöstä tiedon ennen sen julkiseksi tulemista.”

Hallituksen esityksessä (HE 30/1998) todetaan näin: ”Säännöksen tarkoituksena on turvata se, että asianosainen saa itseään koskevasta ratkaisusta tiedon suoraan viranomaiselta, mitä on pidettävä hyvänä hallintona ja oikeusvaltioon kuuluvana periaatteena. Asiakirjan julkiseksitulohetkeä ei kuitenkaan käytännön syistä ole katsottu mahdolliseksi sitoa siihen, että vastaanottaja on saanut asiakirjan. Tarkoituksenmukaisempana vaihtoehtona on pidetty nyt ehdotettua menettelyä, joka merkitsee sitä, että etenkin yleistä mielenkiintoa herättävissä asioissa, joita koskevat asiakirjat ovat julkisia, viranomainen ilmoittaa tekemänsä ratkaisun sisällön ennakolta asianosaiselle. Tämä voi tapahtua esimerkiksi siten, että viranomainen ilmoittaa ratkaisustaan puhelimitse tai lähettämällä telekopion.”

Sivu 21:

”Julkisuuslain valmistelutöissä on korostettu salassapitonormien osalta erottaa suojattavat intressit siinä suhteessa, kuuluuko suojattava (tiedonsaantia rajoittava) intressi perus- ja ihmisoikeuksiin. Tästä näkökulmasta lainvalmistelutöissä on erityisesti korostettu yksityiselämän perusoikeudellista suojaa. Yksityiselämän suoja perus- ja ihmisoikeutena muodostaa välttämättömän syyn rajoittaa tiedonsaantia eli julkisuutta.”

Tässä kohdassa tehdään selkeästi virheellisiä tulkintoja lainsäätäjän tahdosta. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on todennut useita kertoja (muun muassa PeVL 7/2019), että perustuslain 12 §:n 2 momentissa asiakirjajulkisuudesta säädetty merkitsee, että asiakirjojen julkisuutta voidaan rajoittaa ainoastaan lailla ja vain milloin siihen on välttämättömiä syitä. Edes lainsäätäjä ei saa rajoittaa julkisuutta mielin määrin, vaan ”lainsäätäjän toimivaltaan kuuluu pelkästään sellaisten julkisuuden rajoitusten asettaminen, joita voidaan pitää perustuslaissa tarkoitetulla tavalla välttämättöminä”.

Edelleen perustuslakivaliokunta on toistuvasti painottanut, että yksityiselämän ja henkilötietojen suojalla ei ole etusijaa muihin perusoikeuksiin nähden. Se on katsonut, että ”esimerkiksi arkaluonteisten tietojen salassapitoa voidaan pitää välttämättömänä perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvatun yksityiselämän suojaamiseksi”.

Toisin kuin Julkisuuslakikäsikirjassa väitetään, perustuslakivaliokunta nimenomaan on katsonut, että ei-arkaluonteiset yksityiselämään liittyvät tiedot eivät ole perustuslain 12 § 2 momentissa tarkoitetulla tavalla välttämättömiä syitä rajoittaa julkisuusperiaatetta.

Lainsäätäjä on lähtenyt siitä, että rikosasioihin liittyy myös vahva julkinen intressi, joten tämän takia nimenomaan rikosasioissa yksityisyyden suoja ei ole ehdoton. Tämä näkyy julkisuuslain 24 § 1 momentin rakenteesta: aiemmin todetulla tavalla siinä säädetään, että esitutkintapöytäkirjat ovat pääsääntöisesti julkisia 24 § 1 momentin 3 kohdassa osoitetulla tavalla. Poikkeuksena ovat arkaluonteiset yksityiselämään liittyvät tiedot, jotka voivat tulla salattaviksi 26 kohdan perusteella.

Sivu 29:

”Näiden salassapitoperusteiden osalta virkamiehellä ei ole haasteita salassapidon määrittämisessä tiedon kuuluessa arvioitavan kohdan piiriin, koska viranomaisella ei ole tässä tilanteessa toimivaltaa arvioida tällaisen asiakirjan tai tiedon antamisesta mahdollisesti aiheutuvia seurauksia.21 Yksityiselämän suoja on arvioitu tällaiseksi intressiksi. Lisäksi jos samaa tietoa määrittää kahta eri tasoa oleva salassapitosääntely, arviointi tehdään vahvemman tason mukaisesti, koska se pitää sisällään myös alemmat salassapitotasot.”

Tätä koskevat samat huomiot kuin edellistä kohtaa.

Sivu 39:

”Tilinumero. Henkilön nimen yhteydessä olevan tilinumeron voidaan katsoa täyttävän henkilötiedon määritelmän. Se, että pankkitilin numero olisi salassa pidettävä tieto, ei kuitenkaan ilmene sellai- senaan laista. Tilinumerotiedon salassa pidettävyydelle voisi julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdasta sinänsä löytää joitain perusteita. Tähän lopputulokseen on tullut myös apulaisoikeuskans- leri, joka on katsonut, että pankkitilin numero voi olla salassa pidettävä tieto juuri julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 32 kohdan perusteella.43 Lisäksi tietosuojavaltuutettu on katsonut, että pankkitilin numero on henkilötieto. 

• AOK 168/1/04, 07.02.2005.”

AOK:n päätös koskee yksityishenkilön tilinumeron julkaisemista kaupunginhallituksen esityslistalla ja pöytäkirjassa internetissä. Kyse ei siis ole esitutkintapöytäkirjan tiedoista. https://www.finlex.fi/fi/viranomaiset/foka/2005/20052025?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=168%2F1%2F04

Sivu 46:

”Henkilön antama suostumus poistaa salassapitovelvollisuuden, jolloin häntä itseään koskevat salassa pidettävät tiedot voidaan ilmaista. Suostumus tulee olla kuitenkin nimenomainen, eikä esimerkiksi henkilön itse levittävät salassa pidettävät tiedot sosiaalisessa mediassa ole tällainen suostumus. (…)

AOK 481/1/03: Viranomaisen salassapitovelvollisuus säilyy, vaikka asianosainen olisi itse kertonut julkisesti viranomaisessa salassa pidettävistä asioistaan. ”

AOK:n päätös koskee tilannetta, jossa kaupunginhallituksen esityslistalla ja päätöspöytäkirjasta näkyi, että korkeimmalle hallinto-oikeudelle valituksen tehnyt henkilö on toimeentulotuen saaja. ”Apulaisoikeuskansleri katsoi myös, että kaupungin menettelyn lainmukaisuuden arviointiin ei voinut vaikuttaa se, oliko henkilö mahdollisesti jossakin muussa yhteydessä itse julkisesti kertonut itseään koskevasta salassa pidettävästä tiedosta. Kunta oli nimittäin puolustellut menettelyään mm. tällaisella seikalla.” https://www.finlex.fi/fi/viranomaiset/foka/2005/20052012?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=481%2F1%2F03

Tältä osin on huomattavaa, että toimeentulotukea koskevien asioiden käsittely hallintotuomioistuimessa on salassa pidettävää hallintotuomioistuimia koskevan oikeudenkäynnin julkisuuslain perusteella. Tästä ei voi tehdä päätelmää, että sama sääntely koskisi sellaisenaan rikosasioita ja niiden esitutkintapöytäkirjoja.

Sivu 49:

”Pyyntö on yksilöity riittävästi, kun viranomainen voi sen perusteella selvittää, mitä asiakirjaa tai tietoa pyyntö koskee. Riittävänä voidaan pitää, että asiakirjan asiasisältö tai asia, jota se koskee, käy ilmi pyynnöstä (asiakirjan täsmällistä otsikkoa tai asiatunnusta ei tarvitse ilmoittaa). Yksilöintivaatimukseen tulee suhtautua joustavasti ja julkisuusmyönteisesti, mutta toisaalta huomioiden julkisuutta rajoittavat perusoikeudellisia intressejä suojeleva salassapitosääntely. Mikäli tietopyyntöä ei ole yksilöity riittävällä tarkkuudella, viranomaisen tulee avustaa tietopyynnön tekijää hallintolain 8 §:ssä säädetyn neuvontavelvollisuuden edellyttämällä tavalla. Asiallisesti rajoitukseton tai muuten erittäin laaja tietopyyntö ei täytä julkisuuslain mukaista yksilöintivaatimusta. Tietopyyntöjen yhteydessä tulee huomioida yleisöjulkisuuden perusteella tehtävä “tietojen kalastelu”, jonka tavoitteena on saada viranomaiselta salassa pidettävää tietoa.”

Mitä tarkoitetaan ”perusoikeudellisia intressejä suojelevalla salassapitosääntelyllä”, joka voisi rajoittaa julkisten tietojen antamista?

Tarkoitetaanko tällä, että poliisilaitos voisi hylätä tietopyynnön, jos esimerkiksi yksittäisestä, nimeltä mainitusta ihmisestä pyydetään tieto kaikki häntä koskevista rikosasioista? Käsitys on väärä. Helsingin poliisilaitos yritti esittää tämän tulkinnan eräässä päätöksessään, mutta Helsingin hallinto-oikeus kumosi sen 8.2.2017 antamallaan päätöksellä (diaarinumero 7156/16/1203). Siinä hallinto-oikeus katsoi, että tutkinnanlopettamispäätökset ja niihin liittyvät esitutkintapöytäkirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia 24 § 1 momentin 3 kohdan perusteella. Mahdolliset salassapitoa vaativat tiedot on arvioitava asiakirjakohtaisesti jokaisen asiakirjan osalta erikseen julkisuuslain 24 § 1 momentin 26 kohdan valossa. Huomattavaa on, että hallinto-oikeus katsoi siis, että salassapitoa voidaan rajoittaa nimenomaan kohdan 26 perusteella, ei muilla perusteilla. Tämä tukee aiemmin esitettyä Oikeustoimittajat ry:n tulkintaa siitä, miten esitutkinta-aineistojen salassapitoa tulee arvioida.

Myös viittaukset ”erittäin laajaan tietopyyntöön” sekä ”tietojen kalasteluun” jäävät hämäriksi. 

                       Sivu 57:

”Esimerkki 1: Komisario kieltäytyy antamasta pyydettyä asiakirjaa. Hän ilmoittaa pyytäjälle syyn kieltäytymiselle ja ilmoittaa että kysymyksessä ei ole valituskelpoinen ratkaisu, mutta asian
voi saattaa poliisilaitoksen ratkaistavaksi. Komisarion on lisäksi tiedusteltava tiedon pyytäjältä, haluaako hän asian siirrettäväksi viranomaisen ratkaistavaksi, ja ilmoitettava käsittelyn johdosta mahdollisesti perittävistä maksuista, joista on säädetty maksuperustelain (150/1192) nojalla annetussa sisäministeriön asetuksessa poliisin suoritteiden maksullisuudesta67. 

67 Poliisin suoritteiden maksullisuudesta annettu sisäministeriön asetus annetaan pääsääntöisesti vuosittain. Tietopyyntökäsittelyyn kuuluvat maksut kannattaa tarkastaa erikseen kulloinkin voimassa olevasta asetuksesta.”

Kohdassa annetaan ymmärtää, että viranomainen voisi periä maksun julkisuutta koskevasta (kielteisestä ja valituskelpoisesta) päätöksestä. Tällaisen maksun peruste olisi vähintäänkin epäselvä ja mahdollisesti jopa julkisuusperiaatteen vastainen. Julkisuuslain 34 §:ssä on säädetty julkisuuslain perusteella perittävistä maksuista. Oikeuskanslerinvirasto on käsitellyt teemaa päätöksessään OKV/1861/1/2017 (https://www.finlex.fi/fi/viranomaiset/foka/2018/20183306).

Sivut  59–73

Varsin monen asiakirjan lähtökohtana luvuissa 2 – 7 on julkisuus suoraan tai vahinkoedellytyslausekkeella.

Rakenteellisesti lähes kaikissa kohdissa mainitaan, että asiakirja on julkinen, jonka jälkeen Julkisuuslakikäsikirjaan on koottu lukuisia tapoja poiketa julkisuudesta eli listataan salassapitoperusteita ikään kuin käyttäjän avuksi.

Niissä ei pohdita lainkaan sitä salaamisen välttämättömyyttä.

Esimerkkejä:  

Sivu 59

”Mahdollinen salassapito tulee kuitenkin myös arvioida. Salassa pidettävän tiedon määritteleminen ei ole aina yksinkertaista. Esimerkiksi julkisuuslain 24.1 §:n 5 kohdassa todetaan, että poliisin taktisia ja teknisiä menetelmiä ja suunnitelmia koskevia tietoja sisältävät asiakirjat ovat salassa pidettäviä.

Joskus jo pelkkä tavaran ym. toimittajan nimi tai hankinnan summa saattaa muodostaa riskin poliisin operatiiviselle toiminnalle, jos niistä voi päätellä esim. poliisin hankkiman laitteen. Myös jo yksistään tavaran ym. toimittajan, hankintayksikön, hankintakategorian ja tiliöintisumman julkaiseminen samaa hankintaa koskien saattaa paljastaa poliisin hankkimaa taktista ja teknistä suorituskykyä. Siten voi olla mahdollista, että julkisenkin hankinnan yksittäisen tilauksen tiedot voivat olla salattavia.”

Lainkohdan tulkinta vaikuttaa laajentavalta etenkin, kun kohdassa 5 on julkisuusolettama. Viranomaiset on siis pystyttävä perustelemaan, että salaaminen olisi välttämätön suojattavien etujen vuoksi.

Sivu 62

”Sisäisen tarkastuksen suunnitelmat ja raportit ovat pääsääntöisesti julkisia. Sisäisen tarkastuksen suunnitelmat, raportit ja muut asiakirjat voivat sisältää julkisuuslain mukaan salassa pidettävää tietoa. Asiakirjat voivat olla osittain tai kokonaan salassa pidettäviä. Useimmiten salassa pidettävän aineiston osalta sisäisessä tarkastuksessa tulee sovellettavaksi julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 5 kohta (poliisin taktiset ja tekniset menetelmät), 7 kohta (turvajärjestelyt), 8 kohta (poikkeusoloihin varautuminen) ja 17 kohta (liikesalaisuus).”

Tämä kertoo Julkisuuslakikäsikirjan hengen. Ensin todetaan, että sisäisen tarkastuksen suunnitelmat ja raportit ovat pääsääntöisesti julkisia ja sitten luetellaan, millä perusteella ne saadaan salaisiksi.

Sivu 63

”Laillisuusvalvonnassa kertyneet asiakirjat joutuvat keskimääräistä useammin myös ulkopuolisen tarkastelun kohteeksi esimerkiksi asiakirjapyyntöjen johdosta ja tämän vuoksi laillisuusvalvonta-asioiden käsittelyssä onkin syytä kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä tietoja asian käsittelyssä kertyy ja miten tietoja on salassapitonäkökulmasta käsiteltävä. Salassa pitoa ei kuitenkaan saa tulkita laajentavasti.

Tyypillisimmät julkisuuslain 24 §:n 1 momentin mukaiset salassapitoperusteet laillisuusvalvonnassa liittyvät mm. esitutkinta-aineiston salassapitoon (3 kohta), poliisin rekistereihin (4 kohta) tai niiden lokitietoihin (7 kohta) taikka henkilön terveydentilaan (25 kohta) tai yksityiselämään (32 kohta).

Edellä sanottu ei luonnollisestikaan ole tyhjentävä lista, vaan laillisuusvalvonta-asian käsittelijän on huolellisesti arvioitava kaikki mahdolliset salassapitovelvoitteet. On myös syytä huomata, että salassapitosäännöksiä sisältyy myös muuhun lainsäädäntöön kuin yksin julkisuuslakiin.”

Tässä todetaan sinänsä oikein että salassapitoa ei saa tulkita laajentavasti. Sen jälkeen kuitenkin opastetaan yksityiskohtaisesti,  mitä salassapitokohtia voisi käyttää.

Sivu 69

Kohdassa 5.3.3., keskeisiä havaintoja salassa pidettävästä materiaalista, todetaan jälleen asiakirjojen olevan julkisia, ja heti perään listataan pitkä liuta salassapitoperusteita.

Sivu 71

”Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla salassa pidettäviä ovat asiakirjat, jotka koskevat Suomen suhteita toiseen valtioon tai kansainväliseen järjestöön sekä asiakirjat, jotka liittyvät kansainvälisessä lainkäyttö- tai tutkintaelimessä tai muussa kansainvälisessä toimielimessä käsiteltävään asiaan.” 

Tässä kohdassa on virhe. Siinä on kokonaan jätetty mainitsematta julkisuusolettaman sisältävä vahinkoedellytyslauseke. Se mainitaan vasta toisessa lauseessa, vaikka koskee molempia

”Samoin ovat salassa pidettäviä asiakirjoja ne, jotka koskevat Suomen valtion, Suomen kansalaisten, Suomessa oleskelevien henkilöiden tai Suomessa toimivien yhteisöjen suhteita toisen valtion viranomaisiin, henkilöihin tai yhteisöihin, jos tiedon antaminen niistä aiheuttaisi vahinkoa tai haittaa Suomen kansainvälisille suhteille tai edellytyksille toimia kansainvälisessä yhteistyössä (julkisuusolettama). ”

Teksti jatkuu kannustuksella salata asioita ikään kuin varmuuden vuoksi.

”Asiakirjojen piiri on hyvin laaja ja on vaikeaa arvioida, aiheutuisiko tiedon luovuttamisesta haittaa Suomen edellytyksille toimia kansainvälisessä yhteistyössä. Toisaalta haitan tai vahingon aiheuttamisen ala on varsin suppea: vain Suomen suhteiden ja Suomea edustavien viranomaisten toimimisedellytykset huomioidaan, ei esimerkiksi yksittäisten henkilöiden toimimisedellytyksiä.

Poliisissa merkittävä ryhmä säännöksen perusteella salassa pidettäviä asiakirjoja ovat kansainvälisten järjestöjen tai toimielinten lähettämät valmisteluasiakirjat, kyselyt tai tiedonkeruuaineistot. Lähtökohtana voidaan pitää, että Suomen viranomaista sitoo näiden tietoaineistojen osalta salassapitovelvollisuus ja tietopyyntö tulisi osoittaa kyseiselle järjestölle tai elimelle. ”

Hyvin epäselväksi jää toteamus, että ”lähtökohtana voidaan pitää”. Mihin se perustuu? Julkisuuslain mukaan Suomen viranomaiselle tullut asiakirja on asiakirja, johon sovelletaan julkisuuslakia. Sen julkisuutta voidaan rajoittaa vain, jos sille on lailliset perusteet ja salaaminen on perustuslaissa tarkoitetulla tavalla välttämätöntä. Asiakirja voidaan 24 § 1 momentin 2 kohdan perusteella salata,  ”jos tiedon antaminen niistä aiheuttaisi vahinkoa tai haittaa Suomen kansainvälisille suhteille tai edellytyksille toimia kansainvälisessä yhteistyössä”.

Sivu 72

”Poliisille toimitettu virka-apupyyntö on kuitenkin julkisuuslain tarkoittama viranomaisen asiakirja, koska se on julkisuuslain 5 §:n 2 momentin perusteella toimitettu poliisille poliisin tehtäviin kuuluvassa asiassa. Virka-apupyyntö on kuitenkin salassa pidettävä niiltä osin, kun asiakirjassa on salassa pidettävää tietoa.”

Tässä ”unohdetaan” mainita, että virka-apupyyntö on lähtökohtaisesti julkinen viranomaisen asiakirja. Julkisuuslakikäsikirjassa salassapitoa olisi korostettava poikkeuksena, mikä sen on oltava.

Sivut 74 ja 75:

”Poliisin kenttä- ja hälytystoimintaa palvelevien rekisterien sisältämät tiedot (mukaan lukien hätäpuhelutallenteet) ovat lähtökohtaisesti salassa pidettäviä julkisuuslaki 24.1 §:n 32 kohdan perusteella, eivätkä niiden sisältämät tiedot pääsääntöisesti tule julkisiksi.”

Perusteena opas mainitsee sen, että hätäpuhelutallenne paljastaa tietoja ihmisten henkilökohtaisista oloista. Näinhän ei tietenkään automaattisesti ole edes sellaisissa tilanteissa, joissa hätäpuhelu soitetaan yksityisasunnosta. Hätäpuhelutallenteen on vaikea nähdä automaattisesti paljastavan jotakin salassa pidettävää.

Tyypillisesti rikosasiassa hätäpuhelun soittaja kertoo nimensä, tapahtumapaikan ja kertoo, mitä on tapahtunut. Tällaiset tiedot eivät ole salassa pidettäviä. Vaatii erityistä yksityisyyden suojan laajentavaa tulkintaa, jos ajatellaan, että esimerkiksi veitsellä lyönti rintaan voisi olla salassa pidettävä terveystietoa.

Lisäksi viittaamme siihen, mitä aiemmin olemme lausuneet kohdan 32 soveltamisesta esitutkinta-aineistoon. Jos hätäpuhelutallenne on siis osa esitutkinta-aineistoa, sitä ei käsityksemme mukaan voi tämän lainkohdan perusteella salata.

Sivu 76:

”Suurimmassa osassa tapauksia [hätäpuhelutallenteen] luovuttamista harkittaessa luovuttamisen esteeksi tulee julkisuuslain 11 §:n 2 momentin 1 kohdan tarkoittama tärkeän yleisen edun suojaaminen.”

Ilmaisu ”suurimmassa osassa” on virheellinen ja usuttaa ylisalaamiseen.

Sivu 77:

”Muistiinpanoja tai luonnoksia voivat kuitenkin olla myös erilaiset sähköiset tallenteet, kuten partio- tai haalarikameralla, Revikalla tai Dronella tallennettu kuva-aineisto tai äänitteet, elleivät ne ole sellaisenaan käyttökelpoisia viranomaisen päätöksenteossa.”

Luonnehdinta antaa ymmärtää, että myös haalarikameran kuva on lähtökohtaisesti salassa pidettävä muistiinpano, mutta kohdan lähdeviite kertoo itse asiassa päinvastaista.

Viite kuuluu:

”Ks. esim. KHO 2016:207. Koska valokuvat olivat paloa koskevia, siinä muodossa tarvittaessa käytettävissä olevia dokumentteja, niitä ei voitu myöskään pitää julkisuuslain 5 §:n 3 momentin 2 kohdassa tarkoitettuina muistiinpanoina tai luonnoksina eikä käyttötarkoitukseensa nähden liioin julkisuuslain 5 §:n 4 momentissa tarkoitettuina neuvotteluja, yhteydenpitoa ja muuta niihin verrattavaa viranomaisten sisäistä työskentelyä varten laadittuina asiakirjoina.”

Kyseessä on tyypillinen esimerkki poliisin toimintatavasta kallistua jokaisessa harkinnanvaraisessa asiassa salaamisen puolelle julkisuusperiaatteen vastaisesti. Revikavideot (kojelautakameran kuva) ja haalarikamerat ovat lähtökohtaisesti välineitä, jotka hankkivat todistusaineistoa. Tällaista välinettä ei voi rinnastaa muistiinpanoksi ainakaan näin yksiselitteisesti. Poliisimiehen muistivihkoon tallentuu harvoin todistusaineistoa, kamera puolestaan tallentaa todistusaineistoa lähes aina, kun se on päällä rikosepäilyyn johtavassa operatiivisessa toiminnassa.

Revikan ja haalarikameran tallenteet ovat myös tärkeitä poliisin, kohdehenkilöiden sekä sivullisten oikeusturvan toteutumisen arvioimiseksi. Tällaisen tallenteen lähtökohtainen salaaminen johtaa siihen, että tallenteista tulee lähinnä poliisin omaa oikeusturvaa suojaavia tilanteissa, joissa poliisi itse katsoo lisäsuojan hankkimisen tarpeelliseksi. Sama ilmiö havaittiin Yhdysvalloissa pian haalarikameroiden yleistyttyä.

Sivu 78:

”Esimerkki: Poliisi saa kotihälytystehtävän, jossa on kyse taloyhtiössä ilmenneestä kovasta metelistä sekä mahdollisista kotibileistä. Kohdeosoitteessa poliisitehtävän lomassa käy ilmi muun muassa sellainen seikka, että asunnon haltijalla on jonkun asteinen alkoholiongelma sekä diabetes. Kyseessä on henkilön terveydentilaan sekä elintapoihin kuuluvia tietoja, jotka asiakirjaan merkittynä olisivat salassa pidettäviä. Nämä tiedot ovat siis salassa pidettäviä ja partion vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvia.”

Millä tavoin kenttäpartio toteaa, että kohdehenkilöllä on alkoholiongelma? On vaikea nähdä, että kenttäpartio voisi lyhyen tehtävän aikana tehdä tällaisen toteamuksen niin, että se paljastaisi yksityisyydensuojan piiriin kuuluvia tietoja henkilön elintavoista tai terveydestä. Tällaisen tilanteen syntyminen edellyttää poliisin itse määrittelemää laajennettua yksityiselämän suojan tulkintaa eli sitä, että käytännössä jo pelkkä humalatila tarkoittaa alkoholiongelmaa.

Päihtymystila tai päihtymystilassa esiintyvä käyttäytyminen ei voi olla elintapoihin liittyvä salassa pidettävä tieto. Mikäli näin tulkittaisiin, valtaosassa suomalaisen väkivaltarikollisuuden julkista käsittelyä jäisi pimentoon tekoon hyvin olennaisesti vaikuttavia seikkoja. Tämä vääristäisi merkittävästi sitä journalistista (ja usein ainoaa) kuvaa, jonka suuri yleisö suomalaisesta rikollisuudesta saa.

Viittaamme lisäksi siihen, mitä olemme aiemmin todenneet kohdan 32 soveltamisessa esitutkinta-aineistoon.

Sivu 79:

”Mitään yksinkertaistettua mallia radioliikenteen salassapitoon ei voi antaa. Lähtökohtaisesti viranomaistoiminnassa sovelletaan julkisuusperiaatetta, jonka mukaan tiedot ovat julkisia, ellei niitä ole ollut välttämätöntä määritellä lain perusteella salassa pidettäviksi.”

Kappale jatkuu välittömästi näin:

”Poliisin radioliikenteessä onkin otettava huomioon, että siellä välitettävät tiedot, partioiden tunnukset, partioiden sijainnit sekä erilaiset tehtävätiedot ovat salassa pidettäviä. Kyse on poliisin teknisistä ja taktisista menetelmistä, rikoksiin liittyvistä tiedoista tai hätätehtävien kohteena olevien henkilöiden yksityiselämään liittyvistä tiedoista.”

Tämä on oppaalle tyypillinen rakenne. Alussa annetaan ymmärtää, että julkisuusperiaate on vain sanahelinää, joka kyllä pian tuhotaan yksittäisten lainkohtien avulla. Lopputulos on siis alun varovaisesta julkisuusmyönteisyydestä huolimatta ehdoton salaaminen.

On todellisuudesta vieraantunutta väittää, että poliisin kaikki radioliikenne sisältäisi salassa pidettävää tietoa ja että se paljastaisi jotakin poliisin taktisista menetelmistä. Poliisin radioliikenteen koodit ovat julkisesti saatavilla ja partioiden tunnukset on kirjoitettu poliisiautoihin. Partioiden sijaintitiedot voisivat ehkä joissain tapauksissa olla poliisitaktiikkaa vaarantavia, mikäli jonkin yksittäisen vaativan poliisioperaation partioiden sijaintitietoja kerrottaisiin reaaliajassa. Viranomaisverkon liikenne on kuitenkin digitaalista ja salattua. Käytännössä koskaan julkisuuslain mukaisissa tietopyynnöissä näin ei ole. Radioliikenteestä paljastuvat sijaintiedotkaan eivät siis voi olla automaattisesti salassa pidettäviä. Pikemminkin niiden pitäisi olla vain harvoissa poikkeustapauksissa salassa pidettäviä.

Tällainen salaaminen vaarantaa poliisitoiminnan julkisen valvonnan esimerkiksi tilanteessa, jossa poliisia epäillään liiallisesta voimankäytöstä tai muusta ylireagoinnista vaikkapa mielenosoitustilanteessa. Tyypillisiä kysymyksiä asian jälkikäteisarvioinnissa voisivat olla: Missä olivat hevospartiot tapahtumahetkellä? Missä olivat panssaroidut ajoneuvot? Kuinka monta partiota oli tilanteessa ja kuinka nopeasti? Mikä oli partioiden varustus? Tällaisista tiedoista voidaan arvioida, oliko poliisin turvauduttava juuri käytettyyn voimankäyttöön vai olisiko paikalla olleella voimalla tilanne voitu hoitaa muilla keinoin.

Sivu 85:

”Viranomaisverkkoon kuuluvat operatiiviset asiat ovat kokonaisuudessaan salassa pidettäviä julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti. Poliisin taktisiin ja teknisiin menetelmiin liittyy vahinkoedellytyslauseke, jossa olettamana on julkisuus. Viranomaisverkko on kuitenkin kriittinen osatekijä, jonka vuoksi harkintaperiaatteen soveltamisen jälkeen salassa pitämisen intressi on ensisijainen.”

Jälleen poliisi tuhoaa julkisuusolettaman omalla ilmoituksellaan. Millä perusteella poliisi voi itse määritellä vastoin julkisuusolettamaa vahinkoedellytyslausekkeen alaista mahdollisesti salassa pidettävää radioliikennettä ehdottomasti salassa pidettäväksi? Lakiin pohjautuvaa perustetta tällaiselle ei ole.

Esimerkiksi Turun terrori-iskun aikana viranomaisverkossa annettiin partioille tehtävä ja partio otti sen vastaan näin: ”Turun partiolle 09 Aarne tehtävä Turun kauppatori ihminen puukotti ihmisiä. − 207 matkalla.”

On todellisuudesta vieraantunutta väittää, että tällainen viestinvaihto vaarantaisi poliisin taktisten menetelmien käyttöä, eikä tällaista salausta voida tehdä pelkästään siksi, että se on käyty viranomaisverkossa.

Sivulta 85 alkava osio 9.3 sisältää runsaasti ylisalaamista.

Oppaassa esimerkiksi todetaan epäsuorasti, että poliisin tehtäväkoodit olisivat salassa pidettäviä. Käytännössä koodiston tarkalla tuntemuksella voisi olla yksityisyyttä teoriassa loukkaava vaikutus ainoastaan, jos joku sivullinen olisi opetellut koko poliisin koodiston ulkoa ja hankkiutuisi niin lähelle poliisipartiota, että voisi kuulla poliisipartion viestiliikennettä ja sitten yhdistää jonkin koodin johonkin tunnistettavaan henkilöön. Tällainen tilanne ei ole realistinen ja toteutuessaankin joka tapauksessa äärimmäisen harvinainen.

Esimerkki on kuvaava siksi, että tämän kaltainen ylisalaaminen jonkin todellisuudesta vieraantuneen teoreettisen uhan takia on yleinen käytäntö poliisille, ja julkisuuslaki näyttää mahdollistavan tällaisen toiminnan. Erityisen ongelmallista tässä on se, että poliisi omalla ilmoituksellaan sivuuttaa vahinkoedellytyslausekkeen ja toteaa, että ”koska Virve, siksi salainen”.

Sivu 86:

Sivulla oleva esimerkki on koko oppaan henkeä kuvaava:

”Operatiiviset kutsut ja termit. Poliisitoiminnassa käytetään erilaisia kutsuja ja termejä, joiden tarkoituksena on tehdä operatiivisesta viestinnästä yksinkertaista ja yhdenmukaista. Operatiiviseen viestintään liittyy myös näkökulma viestinnän suojaamisesta ulkopuoliselta. Tätä varten kehitettyjen kutsujen ja termien käytössä on tässäkin mielessä kyse poliisin teknisistä ja taktisista menetelmistä, jotka ovat salassa pidettäviä.”

Kyseessä on siis poliisin näkökulma, ei mikään laissa määritelty salassa pidettävä ”taktinen menetelmä”. Silti se esitetään oppaassa yksiselitteisesti salassa pidettävänä. Esimerkiksi Lempäälässä poliisi ampui vuonna 2018 kuoliaaksi miehen, joka ensin oli ampunut poliisia (pöytäkirja 2400/R/78/18). Poliisin toiminnan asiallisuutta tilanteessa ei päästy koskaan arvioimaan julkisesti, sillä poliisi salasi koko tallenteen tilanteesta perustellen salaamista mm. poliisin taktisten menetelmien suojaamisella. Toimittajan tekemään tietopyyntöön tuli syyttäjän päätös, jonka perustelut olivat epärealistisia.

Päätöstä perusteltiin esimerkiksi sillä, että videolta näkyy, miten poliisit lähestyvät autoa. Mikäli joku todella haluaisi opiskella tällaisia yksityiskohtia ampuakseen jonain päivänä poliisia, hänen kannattaisi tehdä se Poliisit-tosi-tv-sarjaa katsomalla. Tuossa Poliisihallituksen hyväksymässä sarjassa paljastetaan jatkuvasti sellaista tietoa, jonka poliisi esitutkintapöytäkirjoista määrittelee salassa pidettäväksi poliisitaktiikaksi.

Huomattavaa on, että poliisi tai kielteisen päätöksen tietopyyntöön tehnyt syyttäjä eivät suostunut edes siihen, että toimittaja olisi voinut katsoa videon saamatta sitä haltuunsa. Poliisin toiminnan oikeellisuus ja kohtuullisuus jäi siis pelkästään poliisin ja syyttäjän ilmoituksen varaan. Poliisi myös tiedotti julkisuuteen, että ampumisessa kuollut epäilty oli kirjoittanut aikovansa ampua poliisin. Pöytäkirjasta kyseinen väitetty kirjoitus sisältyi epäillyn pitämään päiväkirjaan, jonka jokaisen sivun jokainen rivi oli salattu epäillyn yksityisyydensuojaan vedoten (JulkL 24.1 § 32 k).

Sivu 87:

”Teleosoitteen ja telepäätelaitteen sijaintiedossa on kyse yksityishenkilön yksityiselämään sekä viestinnän salaisuuteen liittyvistä tiedoista. Niihin liittyy olennainen perusoikeusintressi, sekä myös salassapitointressi. Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 31 kohdan sellaiset tiedot ovat salassa pidettäviä, joissa on kyse henkilön matkaviestimen sijaintipaikasta.”

Tässä kohdassa annetaan kuva, joka ei näyttäisi täysin vastaavan lain tarkoitusta. Lainkohta on kiistatta epäselvä.

Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 31 kohdan mukaan salaisia ovat:

”31) asiakirjat, jotka sisältävät tiedon henkilön ilmoittamasta salaisesta puhelinnumerosta tai tiedon matkaviestimen sijaintipaikasta, samoin kuin asiakirjat, jotka sisältävät tiedon henkilön kotikunnasta ja hänen siellä olevasta asuinpaikastaan tai tilapäisestä asuinpaikastaan samoin kuin puhelinnumerosta ja muista yhteystiedoista, jos henkilö on pyytänyt tiedon salassapitoa ja hänellä on perusteltu syy epäillä itsensä tai perheensä terveyden tai turvallisuuden tulevan uhatuksi.”

Hallituksen esityksessä (HE 30/1998) perustellaan salausintressiä näin:

”Momentin 31 kohdan säännöksellä suojattaisiin henkilön ilmoittamaa tietoa salaisesta puhelinnumerosta sekä osoitetietoa ja muita yhteystietoja tietyissä tapauksissa. Kohta on katsottu tarpeelliseksi muun muassa todistajien suojan toteuttamiseksi. Tiedon salassapidon vaikutuksesta viranomaisten väliseen tietojenvaihtoon säädettäisiin 29 §:n 2 momentissa.

Yksilön itsemääräämisoikeuteen kuuluu pitää puhelinnumeronsa salaisena, eikä sen antaminen viranomaiselle saisi johtaa sen tulemiseen julkiseksi. Henkilön pyynnöstä tieto hänen kotikunnastaan ja siellä olevasta asuinpaikastaan tai hänen tilapäisestä asuinpaikastaan samoin kuin puhelinnumerosta ja muista yhteystiedoista on ehdotuksen mukaan pidettävä salassa, jos henkilöllä on perusteltu syy epäillä itsensä tai perheensä terveyden tai turvallisuuden tulevan uhatuksi.”

Hallituksen esityksen perusteella salainen puhelinnumero pitäisi siis salata, mutta muut tiedot salattaisiin vain siinä tapauksessa, että henkilöllä on perusteltu syy epäillä joko oman tai perheensä turvallisuuden olevan vaarassa.

                             Sivu  88:

Sivulla todetaan ajopäiväkirjoista, että niihin ei sisälly julkisen vallan käyttöön kuuluvia tietoja.

Tämä ei pidä paikkaansa. Lisäksi voi kysyä, onko ylipäänsä poliisin tehtävä määritellä, mikä heidän toiminnassaan kuuluun julkisen vallan käytön piiriin? Luonnehdinta on lisäksi epäselvä mutta viitannee nimenomaan julkisen vallan käytön julkiseen valvontaan. Virka-ajoneuvojen väärinkäyttö on tyypillinen julkisen vallan väärinkäytös, joten myös ajopäiväkirjoihin sisältyy julkisuusintressi.

Sivu 97:

”Ampuma-aseluvan peruuttamista koskevassa asiassa käsitellään hyvin monenlaisia asiakirjoja, kuten alla olevasta listasta on havaittavissa. Asiaan ei liity yleistä salassapitoperustetta vaan asiakirjoissa voi olla salassa pidettäviä tietoja.”

Kohta on käsikirjalle tyypillinen. Ensin todetaan asiakirjojen olevan julkisia, ja tämän jälkeen listataan kutakuinkin kaikki asiaan mahdollisesti liittyvät asiakirjatyypit ja todetaan, että ne ovat mahdollisesti salassa pidettäviä.

Sivu 100:

”On epäselvää, voidaanko peitetoiminnassa tai valeostajana toimineen poliisimiehen henkilöllisyys suojata yleistä salassapitoaikaa pidemmäksi julkisuuslain 31 §:n 2 momentin yksityiselämän suojaan liittyvien salassapitosäännösten perusteella.”

Oppaan tarkoittama epäselvyys viitannee siihen, että oppaan kirjoittajat eivät ole keksineet perustetta soveltaa kyseistä lainkohtaa peitetoimintaan. Virkamiehen virkatoimien salaaminen yksityiselämän suojan perusteella ei voi olla perusteltua.

Sivu 102–103

Sivuilla annetaan ymmärtää, että poliisin tulisi pakkokeinohakemuksissaan kertoa mahdollisimman niukasti tietoa tuomioistuimelle. Tätä perustellaan epäsuorasti sillä, että KKO 2014:45 mukaan tuomioistuin ei voi salata poliisin pakkokeinohakemusta sen jälkeen, kun pakkokeinon käytöstä on lain mukaisesti ilmoitettu pakkokeinon kohteelle.

Kyseessä on hyvin arveluttava neuvo, kun tiedetään, että erityisesti telepakkokeinohakemuksissa on joidenkin poliisilaitosten osalta ollut merkittäviä puutteita ja ne menevät käräjäoikeuksissa lähes poikkeuksetta läpi. Opas siis vihjaa melko suorasukaisesti, että tuomioistuimelle tulisi antaa nykyistäkin vähemmän tietoa siksi, että hakemus tulee aikanaan julkiseksi.

Sivut 122–123:

”Poliisin taktiset ja tekniset menetelmät kaikessa poliisitoiminnassa ja erityisesti rikostutkinnassa tulee huomioida salassa pidettävinä tietoina.”

Tiedot esitellään jälleen kerran lähtökohtaisesti salassa pidettävinä. Vahinkoedellytyslauseke mainitaan myöhemmin kappaleessa, mutta sen merkitystä ei avata mitenkään.

Kappaleessa tulisi selkeästi tuoda esiin, että poliisin menetelmät ovat salassa pidettäviä vain, jos niistä kertominen aidosti vaarantaisi rikostorjuntaa. Jo julkisessa tiedossa olevat menetelmät eivät voi olla salassa pidettäviä. Tämän lainkohdan ylilavea tulkinta on viime aikoina johtanut siihen, että esimerkiksi Helsingin poliisissa on esitetty tavanomaisen henkilökatsastuksen salaamista poliisin taktisena tai teknisenä menetelmänä (rikostarkastaja Jouni Niskasen lausunto 11.10.2018) tai esitutkinta-asiakirjoista on salattu videotallenne siitä, kun poliisi lähestyy aseistettua epäiltyä (edellä mainittu Lempäälän tapaus 2400/R/78/18).

On huomattava, että tämän lainkohdan ylilavea tulkinta antaa poliisille erinomaisen työkalun omien virheidensä peittelyyn. Käsikirjassa tulisi selkeästi esimerkein ohjeistaa ei-salaisten menetelmien julkisuudesta.

Sivut 123-124:

Liike- ja elinkeinosalaisuuksia koskevassa osuudessa toistuu sama kaava kuin läpi koko käsikirjan: asiaa tarkastellaan vain salassapidon, ei julkisuuden kautta.

Mikä tahansa yrityksessä oleva tieto ei ole laissa tarkoitettu liikesalaisuus, vaikka yritys itse näin väittäisi. Erityisen tarkkana viranomaisen tulisi olla siitä, ettei se esimerkiksi talousrikosjutussa perusteettomasti salaa liikesalaisuutena sellaisia tietoja, jotka ovat merkityksellisiä rikoksen tunnusmerkistön kannalta ja joiden salaamiselle ei ole tosiasiallisia perusteita. Perusteettomat liikesalaisuusväitteet eivät ole talousrikosjutuissa harvinaisia.

Silti tässäkin osiossa kannustetaan ”varmuuden vuoksi” -salaamiseen vastoin julkisuuslain henkeä. Väitettyjen liikesalaisuuksien ylisalaamisesta on jo konkreettisia esimerkkejä. Esimerkiksi liivijengi Bandidosin alkoholirikoksia käsittelevässä jutussa (2400/R/78/16) keskusrikospoliisin tutkinnanjohtaja on salannut esitutkintapöytäkirjasta Tallink Silja

-yhtiöltä saadut rajanylitystiedot kahden epäillyn henkilön Tallinnaan suuntautuneelta viinanhakureissulta. Tutkinnanjohtaja tulkitsee, että nämä tiedot olisivat Tallink Siljan ”liikesalaisuuksia”. On helppo todeta, että tässä ei ole enää kysymys rajanvedosta tulkinnallisessa tapauksessa, vaan silkasta salassapitoperusteen ja liikesalaisuuden käsitteen väärin ymmärtämisestä. Julkisuuslakikäsikirja on omiaan lisäämään tällaista perusteetonta salassapitoa.

”Yrityksen toimintaa koskevat tiedot erilaisissa muodoissaan ovat tämän salassapitoperusteen perusteella salassa pidettäviä, mikäli tiedot kuuluvat edellä mainittuun asiaryhmiin. Esimerkiksi yrityksen tiliotteet yleensä sisältävät sellaista tietoa, että niiden salassa pitäminen on käsiteltävän kohdan perusteella perusteltua.”

Liikesalaisuus määritellään julkisuuslakikäsikirjassa hyvin epämääräisesti ja annetaan ymmärtää, että lähes kaikki yritysten toimintaan liittyvä tieto kuuluisi liikesalaisuuksien piiriin, mikä ei pidä paikkaansa. Väite siitä, että yritysten tiliotteet yleensä olisivat salassa pidettäviä, ei perustu mihinkään. Tiliotteet ovat salassa pidettäviä vain, jos ne tosiasiassa paljastavat jotakin aidosti salassa pidettävää. Salassa pidettävää ei ole esimerkiksi tieto siitä, millaisia rahoja korruptiosta epäilty yritys on maksanut ja kenelle, jos rahansiirrot liittyvät rikosepäilyihin.

Juridinen määritelmä liikesalaisuudelle löytyy liikesalaisuuslaista: 

                             ”Tässä laissa tarkoitetaan:

1) liikesalaisuudella tietoa:

a) joka ei ole kokonaisuutena tai osiensa täsmällisenä kokoonpanona ja yhdistelmänä tällaisia tietoja tavanomaisesti käsitteleville henkilöille yleisesti tunnettua tai helposti selville saatavissa;

b) jolla a alakohdassa tarkoitetun ominaisuuden vuoksi on taloudellista arvoa elinkeinotoiminnassa; ja

c) jonka laillinen haltija on ryhtynyt kohtuullisiin toimenpiteisiin sen suojaamiseksi;” (Liikesalaisuuslaki 595/2018)

Saman lain 5 §:ssä todetaan, että liikesalaisuuden ilmaiseminen on sallittua väärinkäytöksen tai laittoman toiminnan paljastamiseksi. Myös sananvapauden nimissä liikesalaisuuden ilmaiseminen on 5 §:n mukaan oikeutettua, kunhan yleisesti hyväksyttyjä rajoja ei ylitetä.

Sivut 124–129

Kappaleissa 13.4.7.5. – 13.4.7.15 käsitellään julkisuuslain 24.1 §:n kohtia 23–32, jotka koskevat luonnollisten henkilöiden yksityisyyden suojaa.

Julkisuuslakikäsikirjan tätä osiota leimaa perustavaa laatua oleva väärinymmärrys julkisuuslain 24 §:n säätelemästä yksityisyyden suojan ja rikosasioiden julkisuuden välisestä suhteesta. Aiemmin esitetyllä tavalla käsikirjan laatijat ovat kehittäneet kokonaan uuden tulkinnan, jossa sivuutetaan se, että yksityisasioiden salassapidosta rikosasioissa säädetään nimenomaisesti 24 § 1 momentin 26 kohdassa, jonka yli ei voi noin vain kävellä muihin kohtiin vedoten.

Oikeustoimittajat ry korostaa, että lainsäätäjän tarkoitus ei ole julkisuuslain esitöiden perusteella ollut kaventaa rikosasioiden julkisuutta. Aivan selvää on, ettei lainsäätäjä ole tarkoittanut kokonaisten rikostyyppien kuten Kela-petosten, paritusrikosten tai lähisuhdeväkivallan täydellistä salaamista kuten julkisuuslakikäsikirjassa esitetään.

”Valiokunnan käsityksen mukaan yksityisyyden suojaa ei yleisesti ottaen ehdoteta perusteettomasti laajennettavaksi. Vahvana pääsääntönä säilyy asiakirjojen julkisuus. Salassapitosäännöksiä ei saa tulkita laventavasti, vaan ratkaisuun voidaan päätyä vasta, kun syitä ja vastasyitä on tapauskohtaisesti keskenään punnittu.” (LaVL 14/1998)

Seuraavaksi yksityiskohtaisemmin tämän osion perusteluista.

Sivut 124–125

”Asianosaisten vuosituloja, kokonaisvarallisuutta taikka tuen tai etuuden perusteena olevia tuloja tai varallisuutta koskevia tietoja taikka muutoin hänen taloudellista asemaansa koskevia tietoja voi olla rikosasiassa. Nämä tiedot tulee huomioida salassapidon piiriin.”

Osioissa ei sanallakaan korosteta tai edes mainita sitä, että salassapidon piiriin kuuluvat vain henkilön koko taloudellista asemaa ja tilannetta koskevat tiedot – yksittäiset taloustiedot eivät kuulu salassapidon piiriin:

”Säännöksen mukaan mitkä tahansa tuloa koskevat tiedot eivät olisi salassa pidettäviä, jolleivät ne kuvaa henkilön taloudellista asemaa laajemmin.” (HE 30/1998)

”Tällä muotoilulla korostettaisiin sitä hallituksen esityksen perusteluista ilmenevää seikkaa, ettei mikä tahansa yksittäinen tuloa koskeva tieto kuulu salassapidon piiriin, vaan että kysymys on tiedoista, joilla laajemmin kuvataan henkilön taloudellista asemaa kokonaisuutena.” (HaVM 31/1998)

Käsikirjan salailuasennetta kuvaa hyvin se, että tämä peruslähtökohta on jätetty kokonaan mainitsematta ohjeista.

Salassapidon piiriin eivät rikosasiassa myöskään voi tulla yksittäiset etuuspäätökset kokonaisuudessaan ja kategorisesti kuten julkisuuslakikäsikirjassa väitetään. Lähtökohtaisesti korkeintaan tieto etuuden perusteena olevasta kokonaistulosta voi olla salainen. Lainsäätäjä ei ole myöskään tarkoittanut, että etuuspäätökset olisivat salattavissa tapauksissa, joissa on kyse etuuden väärinkäytöstä. 

”Merkittävin osa — verotusta lukuun ottamatta — henkilön tuloja ja taloudellisia olosuhteita koskevista tiedoista saadaan erilaisia etuuksia ja tukia koskevien asioiden käsittelyn yhteydessä. Tällaisessa yhteydessä saadut tiedot on pidettävä salassa, koska se asia, jonka yhteydessä tiedot saadaan, on säännönmukaisesti salassa pidettävä, kuten sairausvakuutus- ja toimeentulotukiasiat.” (HaVM 31/1998, alleviivaus tässä)

Kyseiset päätökset siis ovat salaisia tukia myöntävissä viranomaisissa. Rikosasiaan liitettynä ne sen sijaan eivät ole mitenkään automaattisesti tai edes lähtökohtaisesti salaisia, sillä rikosasiat eivät ole salassa pidettäviä. Rikosasiassa myös tiedot kokonaistuloista tai -varallisuudesta voivat tulla julkisiksi. Hyvin tavallisena esimerkkinä mainittakoon päiväsakko, jonka suuruus riippuu sakotettavan kokonaistuloista.

Sivu 125:

”Ulosottoasioita koskevia tietoja voi olla rikosasiassa. Nämä tiedot merkitään salassa pidettäväksi julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 23 kohdan perusteella.”

Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 23 kohdassa erikseen todetaan, että ulosottoviranomaisten asiakirjoissa salaisia ovat vain tiedot, jotka ulosottorekisteriin merkittyinä olisivat ulosottokaaren mukaan salaisia. Lisäksi salaisia ovat tiedot luonnollisesta henkilöstä ulosottovelallisena sekä ulosottoselvitys.

Ulosottokaaren 31 §:ssä määritellään julkiset tiedot, jotka siis myös julkisuuslain nojalla ovat julkisia. Käsikirjassa on sivuutettu myös julkisuuslain esityöt, joissa todetaan 24.1 §:n 23 kohdan osalta seuraavaa:

”Koska ulosottomiehen päätökset ja toimitukset sisältävät tietoja taloudellisesta asemasta, on kohtaan selvyyden vuoksi otettava näitä asiakirjoja koskeva erityismaininta. Ehdotuksen mukaan ulosottohakemus, ulosottomiehen päätös ja toimituksia koskevat pöytäkirjat ulosottoselvitystä lukuun ottamatta olisivat edelleenkin julkisia.” (HE 30/1998)

Kuten tulojen ja varallisuuden kohdalla, rikosasiassa myös muutoin salaiset ulosottotiedot voivat tulla julkisiksi.

Sivu 125:

Kela-petoksille – joissa on kysymys yhteiskunnan varojen väärinkäytöstä – on julkisuuslakikäsikirjassa löydetty peräti kolme eri perustetta salata ne kokonaan.

Salattavaksi tulisi käsikirjan mukaan asiakkuuden perusteella myös esimerkiksi rikosasia, jossa lastensuojelulaitoksen työntekijä kohtelee kaltoin laitoksessa asuvaa lasta tai sairaalan työntekijä potilastaan. Käsikirjan tulkintaa noudattamalla salaisia olisivat muun muassa viidestä murhasta tuomitun myrkkyhoitajan esitutkinta (sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkuus) ja 8-vuotiaan Vilja Eerikan murhatutkinta (lastensuojelun asiakkuus) sekä sitä seurannut virkarikostutkinta.

Työttömyyteen, sosiaali- ja terveydenhuoltoon ja lastensuojeluun liittyvät asiakirjat voivat olla pääsääntöisesti salassa pidettäviä kyseisiä asioita hoitavissa viranomaisissa, mutta rikosasiassa noudatetaan julkisuuslain 26 kohtaa. Sen tulkinnasta on puolestaan korkein hallinto-oikeus lausunut päätöksessään . (KHO 630/2/05, taltio 2999, 16.11.2005), että 26 kohdassa mainitun arkaluonteisen seikan käsite vastaa sisällöltään  oikeudenkäynnin julkisuuslain (YTJulkL) erityisen arkaluonteisen seikan käsitettä.

Sivu 125: 

Kappaleeseen 13.4.7.9. pätee sama, mitä edellä on lausuttu 26 kohdan suhteesta muihin salassapitoperusteisiin.

Julkisuuslakikäsikirjan tulkinnan perusteella salassapidon piiriin kuuluisi vaikkapa tieto siitä, että koulusurman uhreja on viety sairaalaan saamaan hoitoa.

Julkisuuslain 24.1 §:n 25 kohdan laventava soveltaminen, jota julkisuuslakikäsikirja poliiseilta edellyttää, on jo aiheuttanut haittaa julkisuudelle ja sananvapaudelle. Esimerkiksi poliisissa salattiin henkirikosjutussa tieto siitä, että epäilty ja uhri olivat humalassa rikoksen tapahtuessa. Salaamista perusteltiin 25 kohdan nojalla sillä, että kyseessä olisi yksityinen terveystieto. Kun tiedetään, että valtaosa henki- ja muista väkivaltarikoksista Suomessa tehdään humalassa, tällaisella salaamisella voi olla kauaskantoisia seurauksia.

Sivu 126: 

Kohdassa 13.4.7.10 on hyvin erikoinen tulkinta, että tieto avioliitosta olisi yksityisasia sillä perusteella, että se paljastaa seksuaalisen suuntautumisen. Avioliitto on laissa säädetty kahden henkilön välinen sopimus, joka säätelee perheiden yhteiselämää ja jolla on runsaasti juridisia vaikutuksia elämän ja yhteiskunnan eri osa-alueilla. Avioliittolaissa (234/1929) ei mainita seksistä mitään.

Kappale on myös niin epäselvästi kirjoitettu, että on vaikea päätellä, millaisissa tilanteissa tieto avioliitosta olisi salainen – vai olisiko se kaikissa. Käytännössä tämän ohjeen perusteella poliisi päätynee salaamaan kaikki avioliittoon liittyvät tiedot. Osaltaan tämä on omiaan häivyttämään julkisuuden piiristä kaiken perheen sisäisen väkivallan, mihin palataan vielä myöhemmin kohdassa 13.4.7.13.

Sivu 127, kohta 13.4.7.13.:

Julkisuuslain 24 § 1 momentin 32 kohta on todellinen salassapidon ”kaatoluokka”, jota laventavasti vastoin perustuslakia tulkitsemalla voi yrittää perustella melkein minkä tahansa luonnolliseen henkilöön liittyvän tiedon salaamista. Juuri näin menetellään julkisuuslakikäsikirjassa. Käsikirjan julkisuusvastainen asenne paistaa läpi heti osion ensimmäistä kappaleesta, jossa julistetaan salaisiksi ensin kaikki luonnollisen henkilön ”olosuhteita koskevat tiedot” ja lopuksi lisätään, että ”mikäli tieto ei kuulu johonkin mainituista kohdista, muu niihin verrattava henkilökohtainen olo viimeistään vie tiedon salassapidon piiriin”.

Käsikirjassa sivuutetaan taas julkisuuslain 24 §:n 26 kohta kuten edellä on selostettu.

Julkisuuslakikirjan lista rikosasiassa ehdottomasti salassa pidettävistä seikoista on häkellyttävä: asumista ja perhettä koskevat tiedot, läheissuhteet, päihteiden käyttö, testamentit, perukirjat, perinnönjakokirjat, rekonstruktio asunnossa, tulipalokuvat asunnon sisältä, kuvat murtopaikalta asunnon sisältä, asunnottomuus, työttömyys, avoliitto, avioliitto, seurustelusuhteet, salarakkaat, vanhempien ja lasten tapaamisoikeusasiat, huoltajuuskiistat, elatusmaksut, työsuhteen purku- tai irtisanomisilmoitukset, lähisuhdeväkivaltakuvaukset, lapsikaappauksiin liittyvät asiat, yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevat rikosasiat, ammuntaharrastukset, ampumayhdistykseen kuuluminen, metsästysharrastus, metsästysyhdistykseen kuuluminen, ynnä muu harrastus- ja yhdistystoimintaan kuuluminen sekä tieto rikollisryhmään kuulumisesta.

Käsikirjassa vedotaan tältä osin eräisiin laillisuusvalvojien päätöksiin, joista yhdessäkään ei ole ollut kysymys rikosasian asiakirjajulkisuudesta tai 24 §:n 26 kohdan tulkinnasta. Tapauksissa on ollut kyse tilanteista, joissa on pohdittu, voiko poliisi luovuttaa puheena olleita tietoja vuokranantajalle, taloyhtiölle tai kaupungille. Näissä tilanteissa 32 kohta on tullut sovellettavaksi, mutta kyse ei yhdessäkään niistä ole ollut 3 tai 26 kohdan mukaisesta rikosasian asiakirjojen julkisuusharkinnasta.

Sivut 127 – 128

”Lähtökohtana salassapitokohdan suojan määrittämisessä on henkilöä itseään tai hänen kanssaan yhteisessä taloudessa asuvien väliset tai sen ulkopuolelle suuntautuvat suhteet. Esimerkiksi asianosaisen tai muun henkilön asumista, perhettä ym. koskevat tiedot sekä henkilön erilaiset läheissuhteet kuuluvat tämän suojan piiriin. Elintapoja kuvaaviin tietoihin kuuluvat muun muassa päihteiden käyttöä koskevat tiedot. (HE 90/2010 vp s. 100). Siten esimerkiksi poliisin suorittamia päihtymyspidätyksiä koskevat tiedot ovat salassa pidettäviä.”

Kohdan viite johtaa hallituksen esitykseen terveydenhuoltolaiksi sekä laeiksi kansanterveyslain ja erikoissairaanhoitolain muuttamiseksi sekä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain muuttamiseksi. Kyseisen hallituksen esityksen sivulla 100 ei käsitellä oppaan mainitsemaa aihepiiriä. Kyseisessä hallituksen esityksessä ei ylipäätään käsitellä tietojen julkisuutta ja salasapitoa.

Sivu 129, kohta 13.4.7.15.:

KHO:n ratkaisusta 630/2/05 annetaan tässä täysin virheellinen kuva. KHO nimenomaan päätti, etteivät kyseisessä tapauksessa esitutkintaan liitetyt vammakuvat olleet arkaluonteista yksityiselämää eivätkä terveystietoja, joten ne olivat osana esitutkinta-aineistoa julkisia.

Julkisuuslakikäsikirja antaa valheellisesti ymmärtää, että kuvat olisi pitänyt salata uhria loukkaavina, mutta tällaista vaatimusta ei vain oikeudessa esitetty. Tosiasiassa KHO:n julkiseksi määräämissä kuvissa oli rikoksen epäilty tekijä eikä uhri.

Sivu 129

”Joissakin tilanteissa myös muut lapsiin kohdistuvat rikokset sekä erilaista läheisväkivaltaa sisältävät henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset voivat sisältää tietoja arkaluonteisesta yksityiselämästä rikosasiassa. Jos tiedot eivät kuulu tämän salassapitokohdan piiriin, niiden salassapitoa tulee arvioida rikoksen uhria loukkaavina tietoina.”

Tämä on taas oppaan henkeä hyvin kuvaava löysä heitto, joka johtaa ehdottomaan salaamiseen ilman lakiin perustuvaa välttämätöntä syytä.

 Sivu 132

Henkilötunnuksen osalta viitataan sinänsä aivan oikein korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen KKO 2004:15, joka linjaa henkilötunnuksen julkiseksi tiedoksi osana asiakirjaa. Tämäkin selvä asia (henkilötunnus on asiakirjassa julkinen tieto) ilmaistaan erikoisella tavalla: ”ei ole suoranaisesti salassa pidettävä tieto”. Tietosuojalain 29 § ei koske esitutkintapöytäkirjaa, joka ei ole henkilörekisterin perusteella tulostettu tai laadittu asiakirja, vaan oma itsenäinen, tiettyyn erilliseen tarkoitukseen laadittu asiakirja. Jos henkilötunnus on mukana esitutkintapöytäkirjassa tai sen liitteissä, sitä ei saa salata. Tätä samaa asiaa käsiteltiin Julkisuuslakikäsikirjassa myös sivuilla 38–39 kohdassa 1.7.

Sivu 134

”Vaikka tuomioistuin voi tehdä edellä olevat ratkaisut myös viran puolesta (tuomioistuin katsoo siihen olevan tarvetta), pyyntö asian käsittelemisestä yleisön läsnä olematta ja oikeudenkäyntiasiakirjojen määräämisestä salassa pidettäväksi kannattaa tehdä.”

Salailuasenne paistaa jälleen kerran räikeästi läpi, kun kappaleessa suorastaan kehotetaan turhaan salailuun. Ensisijaisen tai vähintään rinnakkaisen ohjeen pitäisi olla, että pakkokeinokäsittelyä tuomioistuimessa ei saa pyytää turhaan salattavaksi, ellei todellista tutkinnallista tai muuta syytä salaamiselle ole. Hyvin monissa rikostapauksissa julkinen pakkokeinokäsittely ei tosiasiassa vaarantaisi esitutkintaa mitenkään, mutta nykyään poliisi käytännössä vaatii käsittelyt aina salaisiksi rutiininomaisesti.

Sivut 136-137

”Sen sijaan tietojen antamisessa esitutkintaviranomaisesta tai syyttäjäviranomaisesta sovelletaan edelleen vain julkisuuslakia, vaikka asia on esillä tuomioistuimessa ja sen käsiteltävänä.”

Useissa kohdin Julkisuuslakikirjaa toistuu tässä esitetty väite, ettei poliisin tarvitsisi piitata siitä, että tuomioistuin on määrännyt asiakirjan julkiseksi.

Tuomioistuimissa tällä hetkellä vallitsevan tulkinnan mukaan esitutkintapöytäkirja on osa oikeudenkäyntiaineistoa vain siltä osin kuin se on jätetty kirjalliseksi todisteeksi tai siihen on oikeudenkäynnissä vedottu. Käytännössä siis valtaosa esitutkintapöytäkirjoista ja etenkin niihin sisältyvistä kuulustelupöytäkirjoista jää oikeudenkäyntiaineistojen ulkopuolelle.

Kun tuomioistuimesta pyytää esitutkinta-aineistoa, pyytäjälle siis luovutetaan vain ne osat aineistosta, joihin on oikeudenkäynnissä vedottu. Jos pyytää kokonaista esitutkintapöytäkirjaa, tuomioistuin siirtää pyynnön julkisuuslain 15 §:n mukaisesti poliisille. Julkisuuslakikäsikirja puolestaan ohjeistaa poliisia sivuuttamaan tuomioistuimen näkemyksen ja noudattamaan vain julkisuuslakia, jota sitten sovelletaan tässä käsikirjassa esitellyllä tavalla.

Lopputulos on, että laillisesti julkista asiakirja-aineistoa on käytännössä mahdotonta saada. Näin kävi esimerkiksi Helsingin käräjäoikeudessa käsitellyssä terrorismirikosjutussa (Helsingin käräjäoikeuden diaari R17/8720), jossa käräjäoikeus istunnossa erikseen julisti, että koko esitutkinta-aineisto liitteineen on julkinen paria kuvaa lukuun ottamatta. Tästä oikeuden nimenomaisesta päätöksestä huolimatta keskusrikospoliisi kieltäytyi luovuttamasta julkista versiota ja salasi esitutkinnasta mittavat määrät kuulustelukertomuksia ja liiteaineistoa.